Maissinpoimintaa Pikkalan kartanolla Siuntiossa

 

Pikkalan kartanon maissipellolla Siuntiossa. Viljelijä Thure Lindeberg. Kuvaaja: Milla von Konow.

Pikkalan kartanon isäntä, viljelijä Thure Lindebergin mielestä sokerimaissi on perkuleen hyvää.

– Syön aamiaiseni maissipellolla, kun tulen keräämään satoa kukonlaulun aikaan. Napsautan kypsän sokerimaissin varrestaan, kuorin sen ja rouskutan ahnaasti. Rakastan maissia, kahdesta tähkästä vatsani kiittää, sanoo maissinviljelijä, Pikkalan kartanon isäntä Thure Lindeberg.

Nyt on maissin sesonki huipussaan. Sokerimaissi on makeimmillaan mahdollisimman tuoreena. Silloin se on paitsi makea, myös mehevä ja rouskuva. Kun tähkän irrottaa varresta ja kuorii suojalehdet, maissin sokeri alkaa muuttua tärkkelykseksi. Jos suojalehtiä ja tyviosaa ei poista, maissi säilyttää makeutensa pidempään; kahdesta kolmeen päivään. Keitettäessä ja grillatessa maissi tulee yhä makeammaksi. Onkin olemassa sanonta: ”Miksi maissia kasvatetaan rinteessä? Siksi, että sieltä pääsee alamäkeä nopeasti maissin keittoon.

Jättimaissi tervehtii ja ohjaa maissitilalle autoilijoita rantatie viisykkösellä.

Jättimaissi tervehtii ja ohjaa maissitilalle autoilijoita rantatie viisykkösellä.

Myyntikojulla käy kuhina.

Myyntikojulla käy kuhina.

Sesongin aikana Pikkalan kartanon maissitilaa ei voi olla huomaamatta. Pumpattu jätttimaissi näkyy kauas rantatie viisykkösen ylittävältä sillalta. Itse maissipelto näkyy myös tielle.

Koska tilalla voi poimia itse maissinsa, käy vierailu hupaisasta ruokaretkestä. On maissi sen verran eksoottinen viljeltävä näillä leveysasteilla. Lapsetkin kannattaa ottaa mukaan poimintaan melkein miehen korkuiseen maissiviidakkoon.

Maissit kasvavat pikkupojan pää yläpuolelle. Maissien poiminta on hauskaa.

Maissit kasvavat pikkupojan pää yläpuolelle. Maissien poiminta on hauskaa.

Thure Lindeberg on kasvattanut sokerimaissia 18 vuotta Siuntion Pikkalassa. Innostus lajiin tuli, kun Lindeberg oli harjoittelemassa Yhdysvalloissa.

– Siellä syötiin aina T-luupihviä sokerimaissin kanssa ja se oli niin perkuleen hyvää! Otin maissinsiemeniä mukaani tuliaisiksi Suomeen.

Suomen kesän lämpösumma ei tahdo aina riittää maissille. Lindebergillä meni ensimmäiset kymmenen vuotta kokeillessa, miten saisi huijattua Suomen ilmastoa, suojeltua taimia kevään kylmältä. Jos toukokuussa tuli halla, harso ei lämmittänyt tarpeeksi, mutta sitten Lindeberg keksi keinon:

– Levitän muovia pellolle taimien päälle ja teen muovin sivuille reikiä. Taimet ovat ikään kuin kasvihuoneessa varhaisvaiheensa. Sokerimaissia kasvaa Pikkalassa 0,8 hehtaarin alueella, muovituksessa on kyllä hommansa, mutta eipähän taimiparat palellu.

– Syyshalloihin ei auta muu kuin toivoa parasta. Vuonna 1997 tuli viiden asteen pakkanen elokuussa, juuri kun sato valmistui. Kilon kiloa en silloin myynyt, muistelee Lindeberg.

Pikkalan kartanon maissipellolla Siuntiossa. Viljelijä Thure Lindeberg. Kuvaaja: Milla von Konow.

Viljelijä Thure Lindeberg näyttää miten maissi kuoritaan. Maissi on paras popsia siltä seisomalta..

Tänä vuonna sadonkorjuu alkoi 24. elokuuta, ja kausi jatkuu noin neljä viikkoa. Pikkalan kartanolla on myös itsepoimintaan mahdollisuus. Kassillinen maissia on kerätty parissa minuutissa. Pellolla on lupa maistaa maissia, rouskutella kuten isäntä itsekin.

Viljelijä antaa vinkkejä maissiruokiin.

Viljelijä antaa vinkkejä maissiruokiin.

Maissit punnitaan.

Maissit punnitaan.

Kausi jatkuu noin neljä viikkoa ensimmäiseen kovaan hallayöhön saakka.

Hiilaritankkaus makealla maissilla on houkutellut pyöräretkeilijät paikalle.

Hiilaritankkaus makealla maissilla on houkutellut pyöräretkeilijät paikalle.

Yhteystiedot

PIKKALA KARTANOMAISSI

Pikkalan kartano 1,
02580 Siuntio

Myyntiajat voit tarkistaa Pikkalan kartanomaissin kotisivuilta.

Tallenna

Tallenna

Show ja Dinner Konneveden Siikapirtillä

Pysäköin autoni punaisen tuvan pihaan, ja liikenteenohjaajana toimiva nuori nainen opastaa minut kulkemaan kohti rantaa. Mihin tässä ollaan menossa? Eikös se Siikapirtti ole tuo punainen talo tuossa? Olen saanut kutsun tulla seuraamaan Show & Dinner iltaa Konneveden Siikapirtille. Minulle on kerrottu vain, että tapahtuma pidetään jossain veden äärellä, ja että ei kannata pukeutua hepeneisiin, järveltä tuulee. Rannassa on toinen tupa ja juomakoju – ja sitten on joku ladonnäköinen. Minut ohjataan sisään latoon.

Rakennus näyttää vanhalta venevajalta, mutta myöhemmin meille kerrotaan, että se onkin köysivaja. Konneveden kosket ovat toimineet aikanaan merkittävänä väylänä tukinuitolle, ja rakennukset ovat olleet vuosikymmeniä Kymi Osakeyhtiön omistuksessa. Vajan seinillä ja lattioilla on siis säilytetty uitossa tarvittavia köysiä, ja pihapiirin pieni tupa on toiminut uittokämppänä. Vieressä virtaava Siikakoski on osa Konneveden seitsemän kosken koskireittiä ja se on suosittu perhokalastuspaikka. Konneveden kosket ovat jo aikoinaan houkutelleet kalaisien vesien ääreen arvovaltaisia vieraita, siellä vieraili usein mm. presidentti Kekkonen.

Nykyään Siikapirtin alueen omistaa Konneveden kunta ja paikkaa kehitetään kalastus- ja matkailukäyttöön. Alueen kehittäminen sai lisäpotkua kesän 2017 aikana, kun kunta vuokrasi Siikapirtin paikallisille yrittäjille. Mieronvirta Oy järjestää Siikapirtillä erilaisia tapahtumia niin paikallisille kuin kansainvälisille vieraille.

Köysivaja on muuttunut viihtyisäksi illanviettopaikaksi.

Tänä iltana köysivajaan on katettu viihtyisät istumapaikat noin 50 vieraalle ja ruokapöytä kirjaimellisesti notkuu herkkujen – ja osittain myös huojuvan lattian voimasta! Räppään nopeasti muutaman kuvan herkullisista alkusalaateista. Ulkona alkaa juuri sataa hentoa hiljaista sadetta. Sisällä tunnelma on kuitenkin lämmin ja kodikas. Istun räsymatolla katetulle penkille ja huomaan, että myös siihen järven viimaan on varauduttu. Oven suussa korissa on fleecehuopia, joihin voin illan mittaan kääriytyä, jos tunnelma ei enää riitä lämmittämään.

Illan juontajana toimiva Vesa Jämsen kertoo meille köysivajan historiasta ja esittelee päivällisen menun. Ruoat on loihtinut Ravintola Mierontien keittiötiimi yrittäjä Mari Olkolan johdolla. Mari on ahkeroinut keittiössä koko päivän, mutta nyt hän on saanut vapaaillan ja istuu pöydässä minun seurassani. Jämsen vakuuttaa, että tämä ilta ei ole pönötystä varten ja kehottaa väkeä alkupalapöydän kimppuun.

Illan menu aloitetaan alkupalapöydästä. Tarjolla on mm. vihreää salaattia ja Mierontien lohi-perunasalaattia.

Ruoat hädin tuskin näkyvät hämärässä vajassa, mutta salaatit ja muikkusardiinit löytävät kyllä tiensä lautasille ja sitä kautta nälkäisiin suihin. Palan painikkeeksi on paikallista Mannisen ruisleipää ja Mieron omaa rieskaa. Juomiksi saa valita vettä tai kotikaljaa, myös pihan baarikoju palvelee tilaisuuden ajan. Kohta huomaan, että unohdin ottaa kuvan lautasestani, sillä olin jo syönyt kaiken. Erityisesti pidän savukala-perunasalaatista, joka on Mierontien bravuuri. Pääruokana on oluessa marinoitua viljaporsaan niskaa, peruna-metsäsienipaistosta ja uunijuureksia. Possu on lähtöisin naapurikunnasta Laukaalta Pohjosahon possutilalta ja paistoksen sienet Mari on itse kerännyt metsästä. Aterian kruunaa vielä mustikkakukko, joka nautitaan vaniljakastikkeen kera. Mierontiessä käytetään mahdollisimman paljon lähialueen laadukkaita raaka-aineita – ja niitä onneksi riittää. Marin puoliso Kari Leppänen on aiemmin pyörittänyt omaa kalastusbisnestä, joten suhteet paikallisiin kalastajiin ovat hyvässä kunnossa.

Illan esiintyjä J-P Leppäluoto köysivajan ”estradilla”.

Ja mikäpä siinä on syödessä, kun jo alkupalojen aikana pääsemme illan show-osuuteen, estradille köysivajan nurkkaan ilmestyy J-P Leppäluoto kitaroineen. Vain mies ja kitara ja tämä miljöö. Ihan tulee tippa silmään.

Köysivajan takaterassilla voi käydä ihailemassa kaunista Siikakoskea.

Illan ohjelmassa vuorottelevat ruoka ja musiikki sulassa sovussa. Myös toisilleen tuntemattomat vieraat innostuvat jutustelemaan pöydissä, ja sateen tauottua käydään nauttimasta kauniista koskimaisemasta köysivajan takaterassilla.

Illan mittaan kiittelen Maria sekä hyvästä ruoasta että pukeutumisneuvoista, sillä koski vieressämme todella huokuu kylmää. Kari Leppänen esittelee minulle vielä sen varsinaisen Siikapirtin. Pidän kuitenkin enemmän köysivajasta.

Siikapirtin Show & Dinner on oikein onnistunut kokemus: juuri sopivassa suhteessa sekä maku- että musiikkielämyksiä. Ja se miljöö!

Yhteystiedot:

Siikapirtti/Mieronvirta Oy

Siikaniementie 5, Konnevesi

040 5743110

Facebook

Hotelli-ravintola Mierontie Oy

Kauppatie 45, Konnevesi

014 551 274

Verkkosivut

Facebook

 

 

Tallenna

Tallenna

Aloittelevan hillaninjan vinkit marjastustantereelle: näin säilytät järkesi ja saat toivottavasti myös saalista

Täällä Pohjois-Suomessa hillastus on ihmisillä geeneissä. Nuoret ja vanhat tiedustelevat sujuvasti toisiltaan: no ookko käyny hillasa? Aivan kuin hillassa käynti olisi yhtä tavanomaista kuin kaupassa piipahtaminen. Me etelän kasvatit kuitenkin saatamme vierastaa hillaa, jota monilla meistä on vieläpä tapana kutsua lakaksi. Moni saattaa ajatella, että menestyksekäs hillastaminen (lakastaminen?) vaatii suurta taitoa, kokemusta, viisautta ja todennäköisesti myös noituutta, jotta pärjää äärettömillä soilla, karhulaumojen keskellä.

Totuus löytyy jostain ääripäiden väliltä. Hillastaminen ei ole vaikeaa: pukeudu kunnolla ja lähde suolle tai korpimetsään astian kera heinä-elokuussa. Mutta täysin soitellen ei hillamaille kannata ryykeltää, vaan muutamia seikkoja on syytä huomioida, ainakin, jos tavoitteena on kunnon saalis eikä vain muutama tuurilla ja kiireellä löytynyt marja.

Kolme vuotta Lapissa asuneena lounaisrannikon kasvattina koitan nyt jakaa tähänastiset hillastusoppini eteenpäin. Haluan tarjota mahdollisimman matalan, mutta kuitenkin realistisen kynnyksen kenelle tahansa lähteä hillaan.

Esivalmistelut

Onnistuneen hillareissun tärkein esivalmistelu on kunnon pukeutuminen. Tulet huomaamaan sen, jos yritätkin maastoon vaillinaisin kamppein: hillojen ollessa kypsiä on maastossa usein runsaasti myös sääskiä, jotka me etelän ihmiset tunnemme hyttysinä.

Kamppeiden ei tarvitse olla kalliita. Riittää, että ne ovat olosuhteisiin sopivia. Jotta et haluaisi muutaman minuutin jälkeen hypätä suonsilmään hien, naamaan tunkevien hiuksien, hyttysten sekä märkien sukkien raivon partaalle ajamana, varustaudu järkevästi päästä varpaisiin ja hyväksy, että hillassa ei ole käytännöllistä näyttää tyylikkäältä.

Hillaretkellä ei jaella tyylipisteitä: vain hyvä fiilis ja kunnon saalis merkitsevät.

Vaatteilla suojaudutaan sekoamiselta

Valitse jalkaasi sukat, jotka eivät rullaudu, ja saappaat, jotka pitävät vettä. Mahdollisimman korkeat kumpparit ovat eduksi, sillä esimerkiksi ojitetulla suolla voit joutua loikkaamaan hankalienkin ojien yli tai astua vahingossa ojaan.

Jalkaan puet ilman muuta pitkät housut. Ei mitään muodikkaita ja tiukkoja jumppaleggingsejä, vaan mieluiten jotain ilmavaa ja edes hieman vedenpitävää. Valitse samalla periaatteella myös hupullinen paita tai takki. Maastossa odottava sääskiparvi ei pääse ihoosi käsiksi ilmavien vaatteiden läpi. Lisäksi voit joutua läpäisemään pusikkoja, ja jos kasvit ovat märkiä, on hyvä etteivät vaatteesi ime itseensä vettä kuin sienet. Varo kuitenkin liian lämpimiäkin vaatteita, ne näännyttävät sinut ajan mittaan. Itse hillastan useimmiten tuulihousuissa ja softshell-takissa.

Jos sinulla on pitkä tukka, sido se napakalle nutturalle, laita huppu päähäsi ja vedä vetoketju niin ylös leukaan saakka kuin mahdollista. Lopuksi ennen hillamaille astumista vedä hupun päälle vielä verkollinen hyttyslakki ja kiristä sen reuna. Näin itikat eivät pääse sinuun käsiksi, eivät tunkeudu suuhusi, silmiisi, korviisi ja niskaasi. Saat olla niiltä täysin rauhassa, käsiä lukuun ottamatta, mutta sen verran täytyy hillastajan sietääkin.

Ämpäri, pakasterasia vai pussi?

Marja-astiana itse suosin pakastepussia. Niitä minulla on taskussa aina rulla, koska ikinä ei tiedä, mitä löytyy ja paljonko.

Minusta koliseva ämpäri on epäkäytännöllinen. Kerran kävin ämpärin kanssa hillassa löytämättä yhtään kypsää marjaa. Sen sijaan lyhyen kierroksen aikana oli ämpäriini päätynyt kattavasti erilaisia itikoita sekä pari hämähäkkiä. Ämpäriin kertyy siis väkisinkin hieman proteiinilisää, varsinkin, kun sääsket iskevät kiinni ämpäriä paljaana kannattelevaan käteesi.

Kerää hillaa huolellisesti ilman roskia: hillasaaliin perkaaminen jälkikäteen on tahmaista, hidasta, hermoja raastavaa ja lähes mahdotonta hommaa. Kun pussissa on mieluisa määrä marjoja, sen voi kiepauttaa solmulla kiinni ja nakata selkäreppuun. Siellä se on turvassa kuin kulta-aarre, vaikka horjahtaisit ojaan. Itse laitan pussin vielä pakasterasiaan jos haluan, että hillat eivät mene kuljetuksen aikana mössöksi. Ja sitten vain uutta pussia rullasta kehiin.

Ihan hyvä vaihtoehto on kerätä hilloja myös suoraan pakasterasiaan. Tällöin marjat pysyvät ehjempänä kuin pussiin pakattaessa. Ehjistä marjoista on kiva loihtia vaikka kakku, jos olet kakkuihmisiä. Pakastepussi on minusta kuitenkin käytännöllisempi, sillä harha-askeleen tai pieleen menneen ojanylityksen aikana kerätyt hillat saattavat horjahduksen siivittäminä lentää pakasterasiasta takaisin maastoon.

Katastrofin ehkäisyyn

Jos et löydä hillaa, se ei ole iso huoli. Sen sijaan jos eksyt tai uuvut hillareissulla, se on.

Pakkaa reppuun kunnolla juomavettä, pikkupurtavaa ja kaiken varalle myös laastareita sekä alueen kartta, jonka voit tulostaa vaikka Karttapaikasta. Tämä on erityisen tärkeää, jos olet itsellesi vierailla mailla ja kaukana asutuksesta.

Katso, että kännykässä on virtaa ja kerro jollekin, minne olet menossa. Älä laske sen varaan, että puhelin nettiyhteyksineen toimii alueella. Asennoidu ja valmistaudu jo valmiiksi siihen, että jos hilloja löytyy, on suuntavaisto äkkiä hillakuumeesta sekaisin.

Paikan päällä

Nyt olet valmis. Etkä pelkästään valmis, vaan yllä mainituilla varusteilla ja ennakkovalmisteluilla sinulla tulee hyvällä todennäköisyydellä olemaan jopa varsin mukava marjastushetki. Maastoon siis!

Mistä löydän hillat?

Usein puhutaan hillasuosta. Hillaa kasvaa kuitenkin myös korpimetsissä. Hillastan nyt ensi kesää Sodankylässä, ja itse olen löytänyt tämän kesän parhaan hillapaikkani metsästä, josta tämän jutun kuvat on otettu. Pakastinarkkuni täyttyy siispä punaposkisella korpihillalla.

Halla saattaa viedä hillat alavilta mailta tyystin, kun taas metsässä ne ovat hallalta suojassa. Metsässä kasvaneet hillat tapaavat olla myös isompia kuin soiden kasvatit.

Hyvän hillapaikan löytämiseksi kannattaa jututtaa paikallisia tai seurailla, missä paikoissa joku on parkkeerannut autonsa suon tai korven viereen. Lapissa on paljon hyväkuntoisia sorateitä, ja ne ovat oikeita aarteita hillapaikkojen etsimiseen. Myös paikalliset vinkkaavat hyviä hillastuspaikkoja kokemusteni mukaan yllättävän auliisti ainakin täällä Sodankylän kulmilla. En tosin vielä tiedä johtuuko se siitä, että tänä vuonna hillasato on aivan järjetön… Niukempina vuosina hyvät paikat voivat olla hyshys. Mutta aina kannattaa kysyä!

Alueelliset erot voivat olla suuret. Jos saavut suon laitaan eikä hilloja heti näy, ei se tarkoita, etteikö niitä voisi suon toisella laidalla olla paljonkin. Itse kohnaan mieluiten läpi pieniä avarampia tai puustoisempia suoalueita, jotka ovat lähellä jonkinlaista autotietä. Niillä on helppo käydä toteamassa tilanne. Se, mistä hillaa lopulta löytyy hyvin, tuntuu olevan lähinnä Herran hallussa. Pidä silmät auki ja pakastepussirulla mukana myös tavallisilla luontoretkilläsi pohjoisen kesässä.

Ensimmäinen merkki hillasta on yleensä kahiseva, matala lehvästö. Etenkin metsässä lehvästö on tehokas hillapaikan paljastaja. Hilla on siinä mielessä kiitollinen marja, että se ei turhia piilottele. Hilla työntää oranssin marjansa lehtien keskeltä kohti taivasta, suorastaan tyrkyttäen sitä poimittavaksi. Näin ollen hyvä hillamätäs on usein helppo erottaa hieman kauempaakin: suuntaa vain sinne, missä pienet oranssit pallurat näkyvät.

Ojitetut suot, jotka usein kasvavat jo metsää, ovat monesti hyviä hillamaita. Kaivetut ojat voivat kuitenkin olla petollisia. Usein ne ovat sammaleisia väyliä, syviä ja märkiä. Niiden todellista reunaa voi olla vaikea erottaa, joten ylityspaikka kannattaa valita huolellisesti mahdollisimman kapeasta paikasta. Korkeat, vedenpitävät saappaat nousevat tässä touhussa suureen arvoon.

Ole hellä

Hillan väri ei aina kerro sen kypsyydestä. Kypsäkin hilla, varsinkin metsässä kasvanut, voi olla punaposkinen, ja toisaalta raaka hilla voi syystä tai toisesta olla vaalea. Kypsyysaste onkin helpointa todeta hellästi kokeilemalla: raaka hilla on kova, kypsä on mehevän pehmeä. Pienen harjoituksen jälkeen kypsyyden oppii hyvin erottamaan myös vain katsomalla. Älä poimi raakaa hillaa.

Koska kypsä hilla on mehevän pehmeä, vaatii sen poimiminen hellyyttä. Älä riivi äläkä puristele, vaan ota kahdella, kolmella sormella hellän napakka ote marjan ympäriltä ja nyppäise se irti huolehtivasti, mutta päättäväisesti. Kypsä, hyvä marja irtoaa yleensä ongelmitta. Koska hillan kanssa ei voi päättömästi koohottaa samaan tapaan kuin mustikkametsässä poimurin kanssa, on hillan poimiminen erittäin miellyttävää ja meditatiivista puuhaa, jos hyttyssuojat ovat kunnossa.

Taivalkoskella on hillalle kehitelty arvoisensa hellävarainen poimuri. Siitä voit lukea tästä Ylen nettiuutisesta.

Raaka hilla on punainen ja kova. Älä poimi raakaa hillaa.

Älä panikoi rääsikössä

Hillareissulla saatat joutua halkomaan hieman rääsikköisempiäkin paikkoja, etenkin, jos valitsit kohteeksesi korpimetsän tai ojitetun suon. Hyttyslakki estää tässä yllättävän hyvin risuja raapimasta naamaa, ja tukevat kunnon saappaat takaavat, että voit keskittyä rauhassa oksien torjumiseen ja hillapussin varjelemiseen, pelkäämättä sukkien kastumista.

Ota rauhallisesti, rynnistämällä kuin hirvi et pääse yhtään helpommalla. Ojitetulla suolla tai korvessa voi piillä myös litimärkiä paikkoja tai suoranaisia ojia piilossa kasvuston keskellä – katso siis, minne astut.

Jos et tullut noudattaneeksi neuvoani laittaa hiuksia tiukasti kiinni hupun ja hyttyslakin alle, homma tulee kostautumaan kutakuinkin näillä paikkeilla. Hyttysverkko estää aina hiukan näkyvyyttä ja huppu on lämmin – jos sen lisäksi suuhusi ja silmiisi tunkee vielä hiussuortuvia, tiedät, että olo alkaa olla vähän ällöttävä.

Itikoista viis

Jos noudatit antamiani varusteohjeita, itikoista ei pitäisi olla sinulle juurikaan kiusaa. Omien kokemukseni mukaan hyttysmyrkyt ovat pienen hillahikoilun jälkeen täysin hyödyttömiä, niiden varaan en laskisi hetkeäkään. Sen sijaan kun suojaudut itikoilta vaatteilla ja hyttyslakilla niin, että ainoastaan kätesi jäävät paljaiksi, voit hillastaa täysin sääskiltä rauhassa, vaikka niitä inisisi kaikkialla ympärilläsi.

Hyttyslakki on hölmön näköinen kapistus, joka ei näytä tyylikkäältä livenä eikä valokuvissa. Toki voit kokeilla mennä hillaan ilman sitäkin, mutta en suosittele. Hyvään sääskiaikaan ovat hiuksesi ja päänahkasi pian täynnä sinne listimiäsi hyttysiä, ja saat jatkuvasti pyyhkiä naamaasi ja niskaasi. Hiljalleen alat olla tahmaisten hyttysraatojen peitossa, ja lisää tulee. Pahimpaan räkkäaikaan ei mene kauaa, ennen kuin tunne alkaa muistuttaa pakokauhua ja olet valmis maksamaan vaikka 50 euroa joko hyttyslakista tai kilosta hillaa, jota sinun ei ole tarvinnut itse poimia.

Karvakuonollekin voi hilla maistua. Jos sinulla on koira mukana hillassa, tarkkaile, miten se pärjää: itikat saattavat piinata koiraa joskus kovastikin.

Hyöri hallitusti

Hyviä hillapaikkoja on niin paljon, että voit tehdä valinnassasi järkiratkaisuja. Älä luule, että sinun on ajettava 100 kilometriä santatietä Kemihaaran kauimmaiseen kolkkaan kaikkien yhteyksien ulottumattomiin löytääksesi marjoja. Hillaa kasvaa runsaasti aivan pääteidenkin viereisillä mailla.

Hillakuume aiheuttaa helposti suuntavaiston katoamista. Kyykistyt poimimaan marjoja ja kun nostat pääsi, näet jo seuraavat hillat. Lorkit poimimaan ne, ja kun jälleen nostat pääsi, näet hilloja vielä tuollakin, ja tuolla ja tuolla. Näin etenet hiljaa pyörien kuin kimalainen mättäältä toiselle, ja ennen kuin huomaatkaan, aikaa on kulunut etkä ole enää varma, mistä suunnasta tulit. Tällainen tilanne ei ole leikin paikka, ellet ole siihen valmistautunut. Huomioi hillakuumeen kourissakin ympäristöäsi ja paina mieleen asioita, jotka vähänkin voivat toimia maamerkkeinä: sähkölinja, erikoinen kelo, kivenlohkare, puro, metsätie…

Reppua ei kannata laskea selästä siksi aikaa, kun keräilet hilloja: et halua eksyä repustasi, jossa karttasi, puhelimesi ja juomapullosi odottavat. Kartta ja kompassi on aina syytä olla mukana kun hillastat vähänkin laajemmalla alueella, tai sitten muistat huolehtia siitä, että pysyttelet lähellä tietä, jossa kulkee tasaisesti autoja.

Itse suosin korpia ja ojitettuja soita, jotka eivät ole kovin laajoja, vaan rajautuvat melko pienelle alueelle. Lempipaikkani rajoittuu joen, kahden pihapiirin ja tien väliin. Alue on sen verran laaja, että voin rauhassa hillastaa siellä tuntikausia häiritsemättä ketään, mutta kuitenkin sen verran rajattu, etten pääse pahasti eksymään, vaikka menettäisin suuntavaistoni täysin. Joka suunnassa tulee ennen pitkää vastaan jokin maamerkki, josta tunnistan, missä olen. Hillastaessa kuuntelen toisella korvalla tieltä kantautuvien autojen ääniä − siten minulla pysyy jatkuvasti jokin käsitys suunnastani.

Tovin hillastamisen jälkeen saatat huomata, että soisilla mättäillä askel ei ole ihan kevyt. Muista juoda vettä silloin tällöin ja pidä tarvittaessa lepotaukoja. Jos uskallat raottaa hyttyslakin reunaa, evästele.

Reissun jälkeen: mitä tehdä kaikelle tälle hillalle?

Hillat on hyvä saada nopeasti viileään. Ainakin lämpimässä autossa niistä tulee varsin nopeasti hieman sukkelan makuisia.

Pussissa hillat muussaantuvat hieman, mutta itselleni tämä on yhdentekevää, sillä nautin hillat maanläheisesti maidon tai maustamattoman jogurtin kanssa. Lapsuudessani mustikkamaito oli kesän ehdoton herkku, täällä Lapissa olen päivittänyt juomaa korvaamalla mustikat tai osan niistä hilloilla. Kyllä on virkistävää nauttia tällainen herkkujuoma hillareissun (ja suihkun) jälkeen!

Hillastajan kotiintulomalja: maitoa ja tuoretta hillaa.

Hilla on arvostettu marja, josta ravintoloissa loihditaan toinen toistaan hienompia herkkuja. Pohjoissuomalaisissa tienvarsikahviloissakin klassikkotuote on hillalätty: lettu, joka on kruunattu hillojen tai hillahillon sekä usein jäätelön ja/tai kermavaahdon kera. Nelostien varrellakin hillalättypaikkoja on useita, eikä niitä ole vaikea löytää, sillä mainos lätyistä on yleensä pystytetty tienposkeen. Sodankylässä Nelostien varrella hillalättyjä myyvät ainakin Camping Orakoski, Zippi & Suhaus sekä Café Harianna.

Klassikkoannos on tietenkin lämmin leipäjuusto hillojen ja vaikkapa vaniljakastikkeen kera.

Saalis jaetaan hillastuskaverin kanssa. Porokoira osaa arvostaa porojen lisäksi myös hillaa.

Pääkaupunkiseudun ravintolavalikoimissa tuskin on minkäänlaista rajaa sille, miten hienoina ja erikoisina annoksina hillaa voidaan tarjota. Myös hintaluokka on taatusti toista maata. Lapissa kotoisan ja maukkaan hillalätyn saa muutamilla euroilla, ja esimerkiksi täällä Sodankylässä maksaa hillakilo nyt noin kympin – Helsingissä huhujen (ja torikuvien) mukaan 25 euroa. Nyt on ollut erityisen hyvä hillavuosi.

Itse olen pakastanut poimimani hillat pieniksi annoksiksi pakastepusseihin. Kerta-annos on helppo ja nopea sulattaa ja sekoitella vaikka maustamattoman jogurtin joukkoon aamupalaksi. Kun kaamos kohta jälleen aloittelee, on mukavaa, että pakkasessa on runsain määrin näitä vitamiiniannoksia, joihin Lapin kesän kaikki voima ja valo on latautunut.

FLOW Festival 2017: Eat, Slay, Repeat.

Perjantai, aamupäivä. Istun työmatkan ryydyttämänä Rovaniemen lentokentällä puhelin kädessä ja yritän rentoutua sosiaalisen median äärellä. Ei onnistu. Kauluspaita hiertää ja kynähame puristaa, edessä oleva lento häämöttää. Sitten puhelin kilahtaa. Ystäväni lähettää viestin jossa hän muistuttaa: ”Laita sellaiset housut, että pystyt syömään kaiken.” Ai niin. Olen tosiaan menossa syömään kaiken. Lentokentän kuulutus kehottaa nousemaan koneeseen. Uin turistien vanavedessä lentokoneen syövereihin. Kiinalainen pikkupoika irvistää minulle ja nauraa. Istun paikalleni ja sitten nukahdan.

Punavuori on värikäs paikka. Siellä talot ovat kauniita ja ihmiset trendikkäitä. Kaikkia saa rakastaa. Flow Festivaali on siellä verrattavissa jääkiekon MM-kisoihin. Flow’n aikana baarit täyttyvät heimovaatteita kantavista ihmisistä, jotka kiljahtelevat ilosta. Torin sijasta tämä ihmismassa suuntaa Suvilahteen, jossa heitä odottaa portaali toiseen maailmaan.

Onnistun navigoimaan itseni alueen portaalista sisään ja näprään puhelintani paikantaakseni syötävää. Päädyn Balloon 360° stagen vieressä olevalle ruokakojujen alueelle, jossa vaikuttaa olevan sekalainen valikoima ravintoloita. Jostain syystä tuntuu, että haluan aloittaa tutkimusmatkani jollain päräyttävällä. Livun kohti Farangin kojua ja utelen mitä kannattaisi ottaa. Ystävällinen asiakaspalvelija kehottaa maistamaan hummeria. Hetken aikaa päässäni ruksuttaa tyhjää. Hummeria, tokaisen ääneen.

Pian edessäni on Klong Hoi, Green Curry Lobster & Green Mango. Jostain syystä tuntuu hieman syylliseltä syödä jotain niin överiä, mutta upotan haarukkani salaatin kautta hummeriin. Taivaallista. Hetkeksi unohdan istuvani Suvilahdessa ja olen tuntevinani eksoottisen merituulen ihollani, sen verran hypnoottis-eksoottinen salaatin maku on. Sitten hummerinliha iskee makuhermoihin ja havahdun, kun trendikkäät nuoret aikuiset kilistelevät äänekkäästi samppanjaa viereisellä penkillä. Puolikas hummeri tuijottaa minua lautasen pohjalta. Sen liha sulaa suussani. Aivoni etsivät vanhasta muistista voin makua, vaikka salaatin kanssa sitä ei oikeasti tarvitse. Tuntuu kuin olisi syönyt luksusloman jossain paratiisisaarella. Kyllä, söin loman. 5/5.

Flow festivaalin ruokatarjontaa vaivaa yksi oleellinen asia. Lähi-itä ja ”hienommat” falafelit tuntuvat olevan joka toisen kojun päätuote. Teen päätöksen, että keskityn löytämään kuriositeetteja, ilmiöitä ja lähiruokaa. Annoksien nauttimista rajoittaa myös ruoka-aineallergiani, mutta onneksi suurin osa annoksista on saatavilla myös gluteenittomana.

Olin ennen festivaalin alkua nähnyt arvosteluja 3 kaverin uudesta vegaanisesta jäätelömausta, joka tuntui aiheuttavan alueen vegaaneissa jonkinsorttista maniaa. Kookos-lakritsijäätelön metsästys vei minut kahden eri myyntipisteen kautta lopulta voittoon. Ja miten hyvää se olikaan. Kookos-lakritsijäätelö on ehdottomasti paras, pornoin, mustavalkoisin ja maukkain jäätelö, joka koskaan on makuaistiani kutkuttanut. Sen voisi sanoa olevan mustavalkoinen mestariteos. 5/5.

Perjantai-illan kuriositeettina ja hypetettynä annoksena maistelin vielä Gold & Greenin tapas-annoksen. Lautasella oli vegaanisia väännöksiä suomalaisista klassikoista. Vaikka eri ruokalajeissa oli tuttuja makuja, ei seuranani ollut nirso vegaani oikein pitänyt mistään sortista. Ainoa tuote, joka aiheutti hymyä ja innostusta, oli nyhtispullat. Klassikoiden veganisoiminen on ideana vähän elähtänyt, eikä toteutus mennyt ihan nappiin. 3/5.

Onneksi perjantain päätti Lana Del Rey ja viini.

Vaellus alueen toisesta päästä toiseen päähän kestää parhaassa ruuhkassa vartin. Aluetta on laajennettu huomattavasti suuremmaksi, joten navigoimiseen tarvitsee reilusti karttaa. Alueen uloimmassa nurkassa on suurempi ruokailualue, food court. Suuren ruokailuhallin ympärille on tykitetty riveittäin ruokakojuja, myös viereiselle nurmikolle on järjestetty ruokailutilaa.

Food courtin juomapisteen tarjonta keskittyy viineihin, joka on tavallaan ihan järjellinen valinta. Moni annoksen ostanut tuntuukin ostavan ruoan kyytipojaksi virvokkeita. Ainoa asia mikä hämmentää on anniskelupisteen tiskiltä tarjoiltava välinpitämätön asiakaspalvelu. Suurin osa asiakaspalvelijoista keskittyy vaihtamaan kuulumisia keskenään asiakkaiden kohtaamisen sijasta. Asiakaspalvelu onkin ainoa asia, jota FLOW ei ole onnistunut festivaaleilla yhtenäistämään. Vaikka ruokakojujen vuokraajat eivät ole osa järjestäjäorganisaatiota, on asiakaspalvelusta jäävä mielikuva osa tapahtumaa. Tämän sain kokea karvaasti tilatessani ruokaa Sandron kojulta.

Lauantaina alueelle iski rankka ukkoskuuro, joka täytti kaikkien kalsarit vedellä ja kylmyydellä. Alueella ei ollut mitään paikkaa mihin mennä suojaan, joten kastuminen oli välttämätön. Kuuron mentyä ohi oli sellainen olo, että on pakko saada jotain lämmintä ja lohduttavaa. Mieleeni tuli Balloon stagen vieressä ollut Sandron koju. Yleensä kysyn myyjiltä mikä on heidän mielestään hyvää ja mitä kannattaisi maistaa. Tällä kertaa en ehtinyt aloittaa keskustelua, sillä tiskillä oleva myyjä alkoi aggressiivisesti tivaamaan tilaustani ennen kuin sain suutani auki. Päädyin paniikissa ottamaan toisen vaihtoehdon mustekalalla, mutta oletin kaiken Sandron kojussa olevan hyvää. Olin väärässä. Tilasin annoksen gluteenittomana, joten odotin sellaisen saavani. Tilauksestani noin 30 sekunnin päästä edessäni oli jo annos. Kysyin, onko annoksessa oleva leipä todella gluteenitonta. Asiakaspalvelija ei sanonut sanaakaan, otti sormillaan leivästä kiinni, nosti leivän pois annoksesta ja käveli pois. Jäin suu auki annokseni kanssa tiskille. Oli kuitenkin sen verran nälkä, että halusin nopeasti syömään. Valitettavasti Sandron annos oli mössöä, jota en suosittelisi pahimmalle vihamiehellenikään. Ruoka oli vetistä, maut oli pilattu älyttömällä määrällä suolaa ja annoksessa oleva mustekala maistui pyyhekuminpaloilta. En pystynyt syömään annosta loppuun. 0/5.

Jollain sitä itseään piti lohduttaa, joten vieressä ollut Pure Heron konttikahvila tuntui todella kutsuvalta. Asiakaspalvelijat hymyilivät ja vastailivat kysymyksiin, olivat ne miten typeriä tahansa. Otin maisteltavaksi palan Sniku-raakakakkua, joka on kunnianosoitus Snickers-suklaapatukalle. Pähkinäinen, suklainen, muhkea, kaunis ja rohkea – täydellinen. Koska tykkään enemmän övereistä kuin vajareista, niin päätin ottaa vielä pallon vegaanista banaani-toffeejäätelöä. Täytyy sanoa, että harvoin jäätelöstä saa näin autenttiset maut. I was impresssed! Pure Heron konttikonsepti, laadukkaat tuotteet ja mieletön asiakaspalvelu olivat lauantain ehdottomia kohokohtia. 5/5.

Bursa, bögö, purilainen, hamppari. Rakkaalla hampurilaisella on nykyään monta nimeä. Kun maistoin Social Food Buger Jointin juustohampurilaista, en oikein tiennyt miksi sitä kutsua. Kun sain tilauksen eteeni, asiakaspalvelija kertoi selvästi tilaukseni ja varmisti sen olevan oikeanlainen. Erittäin jees. Sitten sain käteeni lapsen pään kokoisen käärön, jonka sisuksista paljastui lihamyrsky. Ensin piti miettiä miten tätä järkälettä lähestyisi. Lopulta päädyin pureutumaan hampurilaiseen rohkeasti naama edellä sukeltaen. Syötyäni muutaman suupalan tuntui, että olen lihakännissä. Paperikääreen sisältä minua tuijotti takaisin mediumiksi paistettu pihvi, joka kuin vaati suuhuni. Samaan aikaan tunsin inhoa ja pelkoa. Vegaaniystäväni veti vegeburgerin ja hänkin olisi voinut vannoa burgerin tuijottavan häntä sieluun. SFBJ:n burgerit ovat eeppisiä ja röyhkeitä, niiden kanssa ei voi harrastaa pettingiä, niiden kanssa mennään suoraan sänkyyn. 5/5.

Lihasta huumautuneena teki mieli melkein polttaa savuke, mutta lopulta päädyimme hummailemaan samppanjabaariin muiden juppihipstereiden laumassa. Vertailtuamme tovin i-laitteita päätimme tehdä vielä yhden housuja venyttävän ruokailun ravintola GRÖNin kojulla. Saimme mitä mainiointa palvelua ja suosituksen annoksesta. Raakakypsytetty tartar on klassikkoannos. Kun sain lautasen käteeni mietin, että mitäs hittoa, tässä on vain jotain lehtikaalia. Mutta kun lehtikaalia alkaa kahistella haarukalla, tapahtuu jotain maagista. Ensin yllätyin siitä, että lehtikaalia oli kahta eri rapeutta. Toinen osa lehtikaalista oli ilmeisesti uppopaistettu tai kuivattu ja osa oli raakaa. Lehtikaalin alta paljastuu tartar. En muista milloin olisin syönyt jotain näin ihanaa ja maukasta. Menin sanattomaksi. Huomasin, että itken onnesta. Tämä on ehdottomasti maukkain ja paras annos, minkä olen ikinä syönyt missään. Sinä ihana ihminen, joka olet tämän annoksen takana, minä rakastan sinua. 6/5.

Housujeni nappi painautuu vasten vatsaani. On aika päättää Flow Festival 2017. Kiitos, että sain olla osa tätä.

Ehkä kaikki ne kaikki teekupeista juodut drinkit tai tuopeista hörpityt Lapin Kulta -oluet sisältävät jotain psykotrooppisia kasvipartikkeleita, ja koko Flow Festival on pelkkä joukkoharha, tai ehkä Helsinkiin on onnistuttu luomaan jotain poikkeuksellista. Ken tietää.

Ruukin tuvan Isännän hodari Sonkajärvellä

Seison kohisevan kosken rannalla eukonkannosta tunnetussa Sonkajärven kunnassa. Takana on Volokin Polku, eli noin 30 kilometriä patikointia. Fiilis on huipussaan, mutta energiatasot alhaalla. Vatsassa kurnii. Onneksi apukin on lähellä. Kosken partaalla kohoaa nimittäin Ruukin masuuni, ja sen sisälleen kätkevässä rakennuksessa toimii kesäkahvila Ruukintupa.

Astun sisälle ja kohtaan miellyttävän tunnelman. Paikka on yksinkertainen, ajaton, mutkaton ja mukava. Kahvilan yhteydessä toimii myös ruukkimuseo. Alakerrassa palvelee baari.

Ensin pohdin hetken paninin ja hodarin välillä. Hodareissa kerrotaan näkyvän paikan oman kädenjäljen. Siispä valikoin listalta hodaria. Valinta on paha, sillä sekä Isännän hodari että Emännän hodari vaikuttavat kumpikin tähän nälkään ja energiatankkaukseen sopivilta. Varsinkin kun myös Emännän hodarin saa halutessaan kahden nakin versioksi modattuna.

Lopulta tulisuus kutsuu ja valinta kallistuu Isännän hodariin. Istahdan pöytään selailemaan Savon Sanomia kahvikupposen kanssa. Kohta annos on valmis. Hodari ojennetaan käteen.

Tunnen sämpylän lämmön paperikääreen läpi. Papereista paljastuu herkullinen näkymä, johon kuuluu mm. sämpylä, majoneesia, kaksi nakkia, sipulirouhetta, punasipulia ja jalapenoa. Sen enempää en pysty ihastelemaan silmilläni. On pakko iskeä kiinni.

Ensipuraisu on herkullinen. Ainekset sekoittuvat suussa harmoniseksi kokonaisuudeksi, jossa on sopivasti potkua, pehmeyttä ja ripaus makeutta. Samoin rakenne on mieluisa. Rapeaa sipulia, pehmeää sämpylää, lihaisaa nakkia ja meheviä mausteita.

Yhdessä silmänräpäyksessä kaikki on ohi. Haukkaan papereista viimeisiä sipulirouheita majoneesin seasta ja totean, että annos teki mitä lupasi ja piti. Nälkä oli kaukainen muisto, ja suussa viipyili vielä kevyt jälkipolte. Lopuksi vielä kiittelin ja houkuttelin yrittäjät kuvaan.

Jos lähelle osutte, niin kannattaa poiketa. Jo pelkästään miljöö on näkemisen arvoinen ja hodari herkullinen helpotus pikkunälkään.

Yhteystiedot

Ruukin tupa
Jyrkäntie 1881,
74380 Jyrkkä
Kotisivu

Jäätävän hyvä Kuura Cider

Fiskars Village on saanut taas yhden uuden lähiruoan tuottajan joukkoonsa. Tai tässä tapauksessa juoman. Kuura Ciderin siiderimön avajaisia vietettiin kesäkuussa. Yrittäjä Petri Halmetoja valmistaa 100 prosenttisesti vain suomalaisesta omenista tehtyjä siidereitä. Ei lisättyä vettä, tiivisteitä tai aromeja. Petrin ja Kuuran myötä suomalainen siiderikulttuuri teki taas harppauksen eteenpäin.

Petri etsii, kokeilee ja kehittää uudenlaisia pohjoisia siidereitä suomalaisista omenista. Suunnitteilla on myös jalostaa omenalajeja. Työtä varten Fiskarsin pelloilta on vuokrattu useampi hehtaari omien omenapuiden kasvatusta varten. Puiden istutus on suunnitteilla kesällä 2018. Puhtaasti oman sadon siideriä on tulossa vasta vuosien päästä.

Haluan olla etsimässä täydellistä suomalaista siideriomenaa keräämällä hyviä villilajeja ja kehittämällä niistä tulevaisuudessa omanlaisia siideriomenalajikkeita; sopivan tanniinista, hiukan pahan makuista, sanoisinko lähes syöntiin kelpaamaton omenalajike olisi ihanteellinen. Mehustamisen jälkeen makea, mutta raakana syötynä paha.

Petrille saa siis tuoda maistiaisia pahan makuisista omenoista, jospa juuri sinun omenapuusta syntyisi osa suomalaista siideriperinnettä.

KUURA SIIDERI 16 on valmistettu vuoden 2016 omenasadosta.

Nyt Kuura siideri valmistetaan Katteluksen tilalta lainatusta noin 200 omenapuusta, joiden lisäksi Petri ostaa omenoita paikallisilta, tutuilta viljelijöiltä.

Tuotevalikoimassa on kuivaa villihiivoilla käynyttä real cider -tyyppistä maalaissiideriä, kuplivaa samppanjamenetelmällä tehtyä kuohusiideriä sekä pakkasen puraisemaa jääsiideriä, Ice Cideriä. Ensimmäisen kokonaisen tuotantovuoden eli 2017 aikana myyntiin pääsee hiukan reilu 10 000 litraa siideriä. Kilosta omenia syntyy noin 7 desilitraa valmista siideriä.

Kuuran erikoisuuteen, Ice Cideriin, tarvitaan omenoita vielä enemmän. Ensimmäisen puristuksen jälkeen mehu jätetään jäätymään pimeään pakkassäähän, keväällä mehu sulatetaan, ja maukkain ja makein aines otetaan talteen. Hiljainen käyminen, pakkasen puraisu ja hidas kypsyminen on makean ja hapokkaan jälkiruokasiiderin salaisuus.

Kuura Cuvée on Petrille rakasta kokeellista erikoistuotantoa. Perinteisellä samppanjamenetelmällä syntyy kuohusiideri, kuiva ja pirskahteleva siideri.

Jotta siiderin tai viinin tuottaja saa tilaviinistatuksen Suomessa, edellyttää se omassa hallussa olevaa tarhaa, josta tuotetuista raaka-aineista tuotteita valmistetaan. Omavaraisuuden ei tarvitse olla 100 %, mutta raaka-aineiden on oltava suomalaisia ja ne täytyy tuottaa valmistuspaikan läheisyydessä. Siiderinvalmistajia Suomessa on vielä vähän, mutta Petri uskoo, että siideribuumi on vasta tulossa Suomeen. Pinnan alla kuplii paljon kokeiluja. Kuulostaa hyvältä.

Oman tuotantotilojen yhteydessä sijaitsevan myymälän lisäksi Kuura siidereitä on myynnissä muutamissa ravintoloissa ja paikallisesti. Mutta tarkoitus ei ole tulevaisuudessakaan tehdä suurella volyymillä. Raaka-aineiden alkuperä ja lopputulos ovat tärkeämpää kuin valtava tuotanto.

Petri (vas). ja Juho hoitelevat siiderin valmistuksen ja myynnin ammattilaisen ottein.

Siidereistä Petri on ollut innostunut jo kauan. Lähipiiri on saanut nauttia erilaisista kokeiluista useamman vuoden ajan. Oman työn ohessa Petri suoritti myös tilaviinituottajan ammattitutkinnon. Ensimmäiset vakavammat kokeilut Petri teki 2014 yhteistyössä Rekolan panimon (nykyisin Fiskarsin panimo) kanssa. Syksyllä 2016 Petri heittäytyi täysipäiväiseksi siiderinvalmistajaksi.

Pullot tanssitetaan päivittäin, käsityönä.

Tuotantotilojen yhteydessä oleva myymälä on jaettu kahteen osaan. Toiselta puolelta saa ostaa mukaan Kuura siidereitä, toiselta puolelta paikallisten tuottajien ruokatuotteita; juustoja, lihavalmisteita, jauhoja, suklaata, hilloja, mehuja… Herkkukauppa kerrassaan.

Yhteystiedot:
Kuparivasarantie 7
10470 Fiskars

Kohde kartalla I Google Maps

Verkkosivut
Kuura Facebookissa
Instagram

 

 

 

 

 

 

 

 

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Tallenna