Aloittelevan hillaninjan vinkit marjastustantereelle: näin säilytät järkesi ja saat toivottavasti myös saalista

Täällä Pohjois-Suomessa hillastus on ihmisillä geeneissä. Nuoret ja vanhat tiedustelevat sujuvasti toisiltaan: no ookko käyny hillasa? Aivan kuin hillassa käynti olisi yhtä tavanomaista kuin kaupassa piipahtaminen. Me etelän kasvatit kuitenkin saatamme vierastaa hillaa, jota monilla meistä on vieläpä tapana kutsua lakaksi. Moni saattaa ajatella, että menestyksekäs hillastaminen (lakastaminen?) vaatii suurta taitoa, kokemusta, viisautta ja todennäköisesti myös noituutta, jotta pärjää äärettömillä soilla, karhulaumojen keskellä.

Totuus löytyy jostain ääripäiden väliltä. Hillastaminen ei ole vaikeaa: pukeudu kunnolla ja lähde suolle tai korpimetsään astian kera heinä-elokuussa. Mutta täysin soitellen ei hillamaille kannata ryykeltää, vaan muutamia seikkoja on syytä huomioida, ainakin, jos tavoitteena on kunnon saalis eikä vain muutama tuurilla ja kiireellä löytynyt marja.

Kolme vuotta Lapissa asuneena lounaisrannikon kasvattina koitan nyt jakaa tähänastiset hillastusoppini eteenpäin. Haluan tarjota mahdollisimman matalan, mutta kuitenkin realistisen kynnyksen kenelle tahansa lähteä hillaan.

Esivalmistelut

Onnistuneen hillareissun tärkein esivalmistelu on kunnon pukeutuminen. Tulet huomaamaan sen, jos yritätkin maastoon vaillinaisin kamppein: hillojen ollessa kypsiä on maastossa usein runsaasti myös sääskiä, jotka me etelän ihmiset tunnemme hyttysinä.

Kamppeiden ei tarvitse olla kalliita. Riittää, että ne ovat olosuhteisiin sopivia. Jotta et haluaisi muutaman minuutin jälkeen hypätä suonsilmään hien, naamaan tunkevien hiuksien, hyttysten sekä märkien sukkien raivon partaalle ajamana, varustaudu järkevästi päästä varpaisiin ja hyväksy, että hillassa ei ole käytännöllistä näyttää tyylikkäältä.

Hillaretkellä ei jaella tyylipisteitä: vain hyvä fiilis ja kunnon saalis merkitsevät.

Vaatteilla suojaudutaan sekoamiselta

Valitse jalkaasi sukat, jotka eivät rullaudu, ja saappaat, jotka pitävät vettä. Mahdollisimman korkeat kumpparit ovat eduksi, sillä esimerkiksi ojitetulla suolla voit joutua loikkaamaan hankalienkin ojien yli tai astua vahingossa ojaan.

Jalkaan puet ilman muuta pitkät housut. Ei mitään muodikkaita ja tiukkoja jumppaleggingsejä, vaan mieluiten jotain ilmavaa ja edes hieman vedenpitävää. Valitse samalla periaatteella myös hupullinen paita tai takki. Maastossa odottava sääskiparvi ei pääse ihoosi käsiksi ilmavien vaatteiden läpi. Lisäksi voit joutua läpäisemään pusikkoja, ja jos kasvit ovat märkiä, on hyvä etteivät vaatteesi ime itseensä vettä kuin sienet. Varo kuitenkin liian lämpimiäkin vaatteita, ne näännyttävät sinut ajan mittaan. Itse hillastan useimmiten tuulihousuissa ja softshell-takissa.

Jos sinulla on pitkä tukka, sido se napakalle nutturalle, laita huppu päähäsi ja vedä vetoketju niin ylös leukaan saakka kuin mahdollista. Lopuksi ennen hillamaille astumista vedä hupun päälle vielä verkollinen hyttyslakki ja kiristä sen reuna. Näin itikat eivät pääse sinuun käsiksi, eivät tunkeudu suuhusi, silmiisi, korviisi ja niskaasi. Saat olla niiltä täysin rauhassa, käsiä lukuun ottamatta, mutta sen verran täytyy hillastajan sietääkin.

Ämpäri, pakasterasia vai pussi?

Marja-astiana itse suosin pakastepussia. Niitä minulla on taskussa aina rulla, koska ikinä ei tiedä, mitä löytyy ja paljonko.

Minusta koliseva ämpäri on epäkäytännöllinen. Kerran kävin ämpärin kanssa hillassa löytämättä yhtään kypsää marjaa. Sen sijaan lyhyen kierroksen aikana oli ämpäriini päätynyt kattavasti erilaisia itikoita sekä pari hämähäkkiä. Ämpäriin kertyy siis väkisinkin hieman proteiinilisää, varsinkin, kun sääsket iskevät kiinni ämpäriä paljaana kannattelevaan käteesi.

Kerää hillaa huolellisesti ilman roskia: hillasaaliin perkaaminen jälkikäteen on tahmaista, hidasta, hermoja raastavaa ja lähes mahdotonta hommaa. Kun pussissa on mieluisa määrä marjoja, sen voi kiepauttaa solmulla kiinni ja nakata selkäreppuun. Siellä se on turvassa kuin kulta-aarre, vaikka horjahtaisit ojaan. Itse laitan pussin vielä pakasterasiaan jos haluan, että hillat eivät mene kuljetuksen aikana mössöksi. Ja sitten vain uutta pussia rullasta kehiin.

Ihan hyvä vaihtoehto on kerätä hilloja myös suoraan pakasterasiaan. Tällöin marjat pysyvät ehjempänä kuin pussiin pakattaessa. Ehjistä marjoista on kiva loihtia vaikka kakku, jos olet kakkuihmisiä. Pakastepussi on minusta kuitenkin käytännöllisempi, sillä harha-askeleen tai pieleen menneen ojanylityksen aikana kerätyt hillat saattavat horjahduksen siivittäminä lentää pakasterasiasta takaisin maastoon.

Katastrofin ehkäisyyn

Jos et löydä hillaa, se ei ole iso huoli. Sen sijaan jos eksyt tai uuvut hillareissulla, se on.

Pakkaa reppuun kunnolla juomavettä, pikkupurtavaa ja kaiken varalle myös laastareita sekä alueen kartta, jonka voit tulostaa vaikka Karttapaikasta. Tämä on erityisen tärkeää, jos olet itsellesi vierailla mailla ja kaukana asutuksesta.

Katso, että kännykässä on virtaa ja kerro jollekin, minne olet menossa. Älä laske sen varaan, että puhelin nettiyhteyksineen toimii alueella. Asennoidu ja valmistaudu jo valmiiksi siihen, että jos hilloja löytyy, on suuntavaisto äkkiä hillakuumeesta sekaisin.

Paikan päällä

Nyt olet valmis. Etkä pelkästään valmis, vaan yllä mainituilla varusteilla ja ennakkovalmisteluilla sinulla tulee hyvällä todennäköisyydellä olemaan jopa varsin mukava marjastushetki. Maastoon siis!

Mistä löydän hillat?

Usein puhutaan hillasuosta. Hillaa kasvaa kuitenkin myös korpimetsissä. Hillastan nyt ensi kesää Sodankylässä, ja itse olen löytänyt tämän kesän parhaan hillapaikkani metsästä, josta tämän jutun kuvat on otettu. Pakastinarkkuni täyttyy siispä punaposkisella korpihillalla.

Halla saattaa viedä hillat alavilta mailta tyystin, kun taas metsässä ne ovat hallalta suojassa. Metsässä kasvaneet hillat tapaavat olla myös isompia kuin soiden kasvatit.

Hyvän hillapaikan löytämiseksi kannattaa jututtaa paikallisia tai seurailla, missä paikoissa joku on parkkeerannut autonsa suon tai korven viereen. Lapissa on paljon hyväkuntoisia sorateitä, ja ne ovat oikeita aarteita hillapaikkojen etsimiseen. Myös paikalliset vinkkaavat hyviä hillastuspaikkoja kokemusteni mukaan yllättävän auliisti ainakin täällä Sodankylän kulmilla. En tosin vielä tiedä johtuuko se siitä, että tänä vuonna hillasato on aivan järjetön… Niukempina vuosina hyvät paikat voivat olla hyshys. Mutta aina kannattaa kysyä!

Alueelliset erot voivat olla suuret. Jos saavut suon laitaan eikä hilloja heti näy, ei se tarkoita, etteikö niitä voisi suon toisella laidalla olla paljonkin. Itse kohnaan mieluiten läpi pieniä avarampia tai puustoisempia suoalueita, jotka ovat lähellä jonkinlaista autotietä. Niillä on helppo käydä toteamassa tilanne. Se, mistä hillaa lopulta löytyy hyvin, tuntuu olevan lähinnä Herran hallussa. Pidä silmät auki ja pakastepussirulla mukana myös tavallisilla luontoretkilläsi pohjoisen kesässä.

Ensimmäinen merkki hillasta on yleensä kahiseva, matala lehvästö. Etenkin metsässä lehvästö on tehokas hillapaikan paljastaja. Hilla on siinä mielessä kiitollinen marja, että se ei turhia piilottele. Hilla työntää oranssin marjansa lehtien keskeltä kohti taivasta, suorastaan tyrkyttäen sitä poimittavaksi. Näin ollen hyvä hillamätäs on usein helppo erottaa hieman kauempaakin: suuntaa vain sinne, missä pienet oranssit pallurat näkyvät.

Ojitetut suot, jotka usein kasvavat jo metsää, ovat monesti hyviä hillamaita. Kaivetut ojat voivat kuitenkin olla petollisia. Usein ne ovat sammaleisia väyliä, syviä ja märkiä. Niiden todellista reunaa voi olla vaikea erottaa, joten ylityspaikka kannattaa valita huolellisesti mahdollisimman kapeasta paikasta. Korkeat, vedenpitävät saappaat nousevat tässä touhussa suureen arvoon.

Ole hellä

Hillan väri ei aina kerro sen kypsyydestä. Kypsäkin hilla, varsinkin metsässä kasvanut, voi olla punaposkinen, ja toisaalta raaka hilla voi syystä tai toisesta olla vaalea. Kypsyysaste onkin helpointa todeta hellästi kokeilemalla: raaka hilla on kova, kypsä on mehevän pehmeä. Pienen harjoituksen jälkeen kypsyyden oppii hyvin erottamaan myös vain katsomalla. Älä poimi raakaa hillaa.

Koska kypsä hilla on mehevän pehmeä, vaatii sen poimiminen hellyyttä. Älä riivi äläkä puristele, vaan ota kahdella, kolmella sormella hellän napakka ote marjan ympäriltä ja nyppäise se irti huolehtivasti, mutta päättäväisesti. Kypsä, hyvä marja irtoaa yleensä ongelmitta. Koska hillan kanssa ei voi päättömästi koohottaa samaan tapaan kuin mustikkametsässä poimurin kanssa, on hillan poimiminen erittäin miellyttävää ja meditatiivista puuhaa, jos hyttyssuojat ovat kunnossa.

Taivalkoskella on hillalle kehitelty arvoisensa hellävarainen poimuri. Siitä voit lukea tästä Ylen nettiuutisesta.

Raaka hilla on punainen ja kova. Älä poimi raakaa hillaa.

Älä panikoi rääsikössä

Hillareissulla saatat joutua halkomaan hieman rääsikköisempiäkin paikkoja, etenkin, jos valitsit kohteeksesi korpimetsän tai ojitetun suon. Hyttyslakki estää tässä yllättävän hyvin risuja raapimasta naamaa, ja tukevat kunnon saappaat takaavat, että voit keskittyä rauhassa oksien torjumiseen ja hillapussin varjelemiseen, pelkäämättä sukkien kastumista.

Ota rauhallisesti, rynnistämällä kuin hirvi et pääse yhtään helpommalla. Ojitetulla suolla tai korvessa voi piillä myös litimärkiä paikkoja tai suoranaisia ojia piilossa kasvuston keskellä – katso siis, minne astut.

Jos et tullut noudattaneeksi neuvoani laittaa hiuksia tiukasti kiinni hupun ja hyttyslakin alle, homma tulee kostautumaan kutakuinkin näillä paikkeilla. Hyttysverkko estää aina hiukan näkyvyyttä ja huppu on lämmin – jos sen lisäksi suuhusi ja silmiisi tunkee vielä hiussuortuvia, tiedät, että olo alkaa olla vähän ällöttävä.

Itikoista viis

Jos noudatit antamiani varusteohjeita, itikoista ei pitäisi olla sinulle juurikaan kiusaa. Omien kokemukseni mukaan hyttysmyrkyt ovat pienen hillahikoilun jälkeen täysin hyödyttömiä, niiden varaan en laskisi hetkeäkään. Sen sijaan kun suojaudut itikoilta vaatteilla ja hyttyslakilla niin, että ainoastaan kätesi jäävät paljaiksi, voit hillastaa täysin sääskiltä rauhassa, vaikka niitä inisisi kaikkialla ympärilläsi.

Hyttyslakki on hölmön näköinen kapistus, joka ei näytä tyylikkäältä livenä eikä valokuvissa. Toki voit kokeilla mennä hillaan ilman sitäkin, mutta en suosittele. Hyvään sääskiaikaan ovat hiuksesi ja päänahkasi pian täynnä sinne listimiäsi hyttysiä, ja saat jatkuvasti pyyhkiä naamaasi ja niskaasi. Hiljalleen alat olla tahmaisten hyttysraatojen peitossa, ja lisää tulee. Pahimpaan räkkäaikaan ei mene kauaa, ennen kuin tunne alkaa muistuttaa pakokauhua ja olet valmis maksamaan vaikka 50 euroa joko hyttyslakista tai kilosta hillaa, jota sinun ei ole tarvinnut itse poimia.

Karvakuonollekin voi hilla maistua. Jos sinulla on koira mukana hillassa, tarkkaile, miten se pärjää: itikat saattavat piinata koiraa joskus kovastikin.

Hyöri hallitusti

Hyviä hillapaikkoja on niin paljon, että voit tehdä valinnassasi järkiratkaisuja. Älä luule, että sinun on ajettava 100 kilometriä santatietä Kemihaaran kauimmaiseen kolkkaan kaikkien yhteyksien ulottumattomiin löytääksesi marjoja. Hillaa kasvaa runsaasti aivan pääteidenkin viereisillä mailla.

Hillakuume aiheuttaa helposti suuntavaiston katoamista. Kyykistyt poimimaan marjoja ja kun nostat pääsi, näet jo seuraavat hillat. Lorkit poimimaan ne, ja kun jälleen nostat pääsi, näet hilloja vielä tuollakin, ja tuolla ja tuolla. Näin etenet hiljaa pyörien kuin kimalainen mättäältä toiselle, ja ennen kuin huomaatkaan, aikaa on kulunut etkä ole enää varma, mistä suunnasta tulit. Tällainen tilanne ei ole leikin paikka, ellet ole siihen valmistautunut. Huomioi hillakuumeen kourissakin ympäristöäsi ja paina mieleen asioita, jotka vähänkin voivat toimia maamerkkeinä: sähkölinja, erikoinen kelo, kivenlohkare, puro, metsätie…

Reppua ei kannata laskea selästä siksi aikaa, kun keräilet hilloja: et halua eksyä repustasi, jossa karttasi, puhelimesi ja juomapullosi odottavat. Kartta ja kompassi on aina syytä olla mukana kun hillastat vähänkin laajemmalla alueella, tai sitten muistat huolehtia siitä, että pysyttelet lähellä tietä, jossa kulkee tasaisesti autoja.

Itse suosin korpia ja ojitettuja soita, jotka eivät ole kovin laajoja, vaan rajautuvat melko pienelle alueelle. Lempipaikkani rajoittuu joen, kahden pihapiirin ja tien väliin. Alue on sen verran laaja, että voin rauhassa hillastaa siellä tuntikausia häiritsemättä ketään, mutta kuitenkin sen verran rajattu, etten pääse pahasti eksymään, vaikka menettäisin suuntavaistoni täysin. Joka suunnassa tulee ennen pitkää vastaan jokin maamerkki, josta tunnistan, missä olen. Hillastaessa kuuntelen toisella korvalla tieltä kantautuvien autojen ääniä − siten minulla pysyy jatkuvasti jokin käsitys suunnastani.

Tovin hillastamisen jälkeen saatat huomata, että soisilla mättäillä askel ei ole ihan kevyt. Muista juoda vettä silloin tällöin ja pidä tarvittaessa lepotaukoja. Jos uskallat raottaa hyttyslakin reunaa, evästele.

Reissun jälkeen: mitä tehdä kaikelle tälle hillalle?

Hillat on hyvä saada nopeasti viileään. Ainakin lämpimässä autossa niistä tulee varsin nopeasti hieman sukkelan makuisia.

Pussissa hillat muussaantuvat hieman, mutta itselleni tämä on yhdentekevää, sillä nautin hillat maanläheisesti maidon tai maustamattoman jogurtin kanssa. Lapsuudessani mustikkamaito oli kesän ehdoton herkku, täällä Lapissa olen päivittänyt juomaa korvaamalla mustikat tai osan niistä hilloilla. Kyllä on virkistävää nauttia tällainen herkkujuoma hillareissun (ja suihkun) jälkeen!

Hillastajan kotiintulomalja: maitoa ja tuoretta hillaa.

Hilla on arvostettu marja, josta ravintoloissa loihditaan toinen toistaan hienompia herkkuja. Pohjoissuomalaisissa tienvarsikahviloissakin klassikkotuote on hillalätty: lettu, joka on kruunattu hillojen tai hillahillon sekä usein jäätelön ja/tai kermavaahdon kera. Nelostien varrellakin hillalättypaikkoja on useita, eikä niitä ole vaikea löytää, sillä mainos lätyistä on yleensä pystytetty tienposkeen. Sodankylässä Nelostien varrella hillalättyjä myyvät ainakin Camping Orakoski, Zippi & Suhaus sekä Café Harianna.

Klassikkoannos on tietenkin lämmin leipäjuusto hillojen ja vaikkapa vaniljakastikkeen kera.

Saalis jaetaan hillastuskaverin kanssa. Porokoira osaa arvostaa porojen lisäksi myös hillaa.

Pääkaupunkiseudun ravintolavalikoimissa tuskin on minkäänlaista rajaa sille, miten hienoina ja erikoisina annoksina hillaa voidaan tarjota. Myös hintaluokka on taatusti toista maata. Lapissa kotoisan ja maukkaan hillalätyn saa muutamilla euroilla, ja esimerkiksi täällä Sodankylässä maksaa hillakilo nyt noin kympin – Helsingissä huhujen (ja torikuvien) mukaan 25 euroa. Nyt on ollut erityisen hyvä hillavuosi.

Itse olen pakastanut poimimani hillat pieniksi annoksiksi pakastepusseihin. Kerta-annos on helppo ja nopea sulattaa ja sekoitella vaikka maustamattoman jogurtin joukkoon aamupalaksi. Kun kaamos kohta jälleen aloittelee, on mukavaa, että pakkasessa on runsain määrin näitä vitamiiniannoksia, joihin Lapin kesän kaikki voima ja valo on latautunut.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *