Yhteistyössä GoSaimaa ja Visit Kouvola
Artikkeli: Julius Koskela
Osana Kaakkois-Suomen makuantropologista tutkimusmatkaa, halusin tutustua alueen todellisiin perinteisiin. Valitsin tähän tarkoitukseen kaksi hyvin erilaista kohdetta. Toinen on Suomen vanhin perinneruokalaji, Lemin Särä, jolla on jopa tuhatvuotinen historia. Toisena kohteenani ovat Lappeenrannasta kotoisin olevat maankuulut kioskiruoat, Vety ja Atomi.
Olutta ja vetyatomeja
Olen saapunut iltamyöhään Lappeenrantaan, ja pitkän päivän päätteeksi suuntaan kohti satamaa ja siellä ankkurissa hiljalleen kelluvia ravintolaivoja. Kokemusrikas päivä kaipaa pientä reflektointia ja pohdintaa. Tilaan konjakin ja hieman jo koleaa elokuun iltaa varten lämpimän teen, minkä jälkeen istahdan ravintolaivan nurkkapöytään katsomaan Saimaan hiljalleen tummuvaa selkää. Huomenna odottaa vielä pitkä päivä Kaakkois-Suomea samoillen, mutta nautin iltahetkestä rauhassa itsekseni. Sitä paitsi nakkikioskiruoka, jota olen tullut tänne maistamaan, pitää tietenkin nauttia sen oikeassa kontekstissa, eli itsekseen baarista kotiin kävellessä.
Saavun torinkulmasta lämpimänä hehkuvaan kioskiin, jossa käy jo puolenyön jälkeen kova kuhina. Istahdan kioskin eteiseen pystybaariin ja odotellessani vuoroani kysyn kanssanauttijoiltani: Mitä ne ihmeen vedyt ja atomit oikein ovat?
Kyse on siis täytetystä lihapiirakasta, mutta älä seikoita tätä piirakkaa siihen kaupan tuorehyllyn perussettiin. Tämä piirakka on hieman pienempi, eikä maistu ikävän jauhoiselta. Vetyyn valitaan joko kinkku tai kananmuna, ja Atomissa on ne kummatkin. Tilaan tietenkin Atomin. Se tulee sirossa jätskimaljassa nätisti tarjoiltuna, ja maistuu öiselle matkailijalle taivaalliselta.
Jos tilaan vedyn sekä atomin, voinko sanoa ”molekyyli”?
Vaihdan vielä kioskin äijien kanssa pari sanaa ja suuntaan kohti hotellia. Mietin, että snägärit ovat ylipäätään aliarvostettuja. Itse tykkään oman lähinakkilani tuotteista kovasti. Sitä paitsi, eipähän mene rahat interdimensionaalisille jättikorporaatioille, vaan kotinurkan pienyrittäjälle. Kaikilla mausteilla!
Elämä säräseks
📌 Säräpirtti Kippurasarvi, Lemi
Seuraavana päivänä herään intoa puhkuen, sillä tänään olisi vuorossa se kaikkein eniten odottamani ruokakokemus, ikiaikainen Särä. Olin myös kuullut huhua, että tästä paikasta ei lähdetä nälkäisenä, joten saavuin paikalle maha luolamiesmäisesti kurnien. Säräpirtin rôtisseur Esko Hietaranta ottaa minut vastaan ja sanoo, että olen tullut juuri oikeaan aikaan, sillä särä otetaan uunista muutaman minuutin päästä. Ennen tätä Esko pitää koko ruokaseurueelle lyhyen esitelmän Särästä ja siitä, miten pitkää perinnettä pääsemme kohta olemaan osana.
Särä on vanhin tunnettu ruokalaji Suomessa, ja sen historia tiedetään ainakin tuhatvuotiseksi. Särä nimi tulee puukaukalosta, jonka päällä liha ja perunat kypsytetään. Puukaukalo on tehty koivusta, ja pitkässä käytössä se alkaa säröilemään. Tästä on tullut nimi Särä. Lihana puolestaan on lampaanviulut, joita on kahdelle särälle pinottu jopa 24 pörröpalleron verran. Ensin lihaa on suolattu neljä päivää, minkä jälkeen sitä kypsennetään massiivisessa puulämmitteisessä leivinuunissa 6 tuntia. Lihat makaavat perunapedillä ja ne tarjoillaan rieskan sekä kotikaljan kera. Tästä kokonaisuudesta puuttuu kaikki ylimääräinen. On lihaa, perunaa, leipää ja kaljaa. Ja lihaa riittää niin, että särämestari jopa haastaa ruokailijoita syömään niin monta lautasellista kuin ikinä jaksavat.
Välillä yksinkertainen on vaan pirun hyvää. Liha on suolaista ja mehevää, suussa sulavaa. Rieska vastaleivottua ja herkullista. Kolmen lautasellisen jälkeen mietin, kummalla kyljellä vierähdän tuolilta alas. On myös oma tyydytyksensä päästä maistamaan miten jossain on syöty kauan aikaa sitten, alkukantaisempaan aikaan. On varmasti ollut vuoden kohokohta, kun on päässyt särälle. Iso pirtti on ollut täynnä ihmisiä, ja vaikka elämä on muuten saattanut olla rankkaa, tuon yhteisen juhlaruokailun hetkenä on hiljennytty aherruksesta ja syvennytty ystävien ja perheen seuraan nauttimaan. Hetkiä joita tänäkään päivänä ei ole ikinä liikaa.
Ulos lähtiessäni kiitän vielä herkullisesta rieskasta, ja muistelen kuinka lappeenrantalainen isoisäni aina kaipailee kotiseutunsa makuja Espoossa asuessaan. Erityisesti rieskaa ja piimäpiirakkaa. Esko vilahtaa nopeasti tiskin taakse ja kouraisee minulle matkaan yhden aiemmin aamulla leivotuista rieskoista kotiin viemisiksi. Samana iltana ajan isoisäni kautta ja välitän terveiset säräpiristä herkullisen rieskan muodossa. Saapahan aamukahvilla nauttia kotiseudun mauista!
Särä with love
Tällä reissulla olen syönyt hienostuneesti kartanossa, rennosti snägärillä ja barbaarisesti Lemillä. Mikään ruoka ei tunnu toista paremmalta, ne kaikki toimivat omassa kontekstissaan mainiosti. Ja kaikkein parhaalta maistuu kun saa suupalojen välissä hehkuttaa kanssatovereille ”ei vitsi, onpa hyvää!” ja jakaa syömisen ilo ja yhdessäolo.
Lue myös Kaakon makukartta -juttusarjan aiemmat osat:
Makuja Kymijoen rannoilla: Keisarinmajan Kahvila ja Kymen Paviljonki
Kotkan saariin seilataan tuurilla: Fort Elisabeth eli Varissaari
Tämä artikkeli kuuluu laajempaan Kaakkois-Suomen ruokakohteita esittelevään sarjaan, jonka tavoitteena on nostaa esille hienojen luontokohteiden läheisyydestä löytyviä ruokapalveluita. Juttusarjan avulla jokainen voisi löytää sen juuri itselleen parhaan ratkaisun reissussa ruokailuun, oli se sitten trangialla kokkailu, valmiiseen pöytään istuminen tai mitä tahansa siltä väliltä.
Juttu julkaistu aiemmin Retkipaikka.fi-sivustolla.
